Pääsiäinen Lontoossa

Nonni. Sitä Londonderia, vähän myöhässä mutta kuitenkin.

ESN-ilottelujen jälkeisenä aamuna heräsin kukonlaulun aikaan ehtiäkseni Schipolin-junaan. Meinasi heti ensimmäisenä kentällä vähän jännittää, kun mun lentoa ei jostakin syystä näkynyt lähtevien listalla. "Onks tää ees oikee päivä? Varasinko varmasti lennot Lontooseen? APUA!" No, apu löytyi infotiskiltä ja pääsinkin sitten kivasti vaeltamaan kilometrejä jumalanhylkäämään kolkkaan, syrjäisimmälle lähtöportille ikinä. Halpalentoyhtiöt...

Matka itsessään oli ihan jees ja parissa tunnissa olin jo hotellilla. (AMS-LGW on vajaan tunnin lento. Hassua, kun on suomalaisena tottunut niin tolkuttoman pitkiin lentomatkoihin. Me ollaan kaukana kaikesta!) Majoituttiin Earl's Courtilla, Manor Hotelissa joka oli ihan miellyttävä ja hintaansa nähden kiva hotelli lähellä metroasemaa.

Ensimmäinen, matkustusväsynyt ilta pyhitettiin syömiselle. Mitäpä muutakaan kuin pubiruokaa. <3 Hyvässä ähkyssä vyöryttiin vielä Kensington Gardensille ja siitä mutkan kautta hotellille pötköttään ja keräilemään voimia seuraavaa päivää varten.

Törmättiin myös tähän kauhistukseen. Niin jäikö vielä jollekin epäselväksi että minkäs sortin pubi tämä oli?

Shepherd's piehän se siinä mötköttää. Katja lähti keposella linjalla: salaattia (krhm, kanalla ja pekonilla.)

 

Lauantai ja sunnuntai varattiin kisakatsomopäiviksi. Matkan varsinainen ideahan siis oli lähteä tsekkaamaan irkkutanssin MM-kisat, jotka kestivät koko pääsiäisviikon. Aikuiset kisasivat viikonloppuna, ja se nyt oli etupäässä kiinnostavinta, vaikka onhan natiaisiakin ihan veikee katsoa. Sunnuntaina ohjelmassa oli vielä tosifanitusta, sillä ceilikisassa (eli siinä, missä tanssitaan ryhmässä perinteisiä tansseja) oli kaksi suomalaistiimiä. Menestystä ei valitettavasti tullut, mutta hienoa yhtä kaikki! Yhtään soolotanssijaa ei Suomesta ollut tänä vuonna. Kansainvälisiä tanssituttuja oli myös mukava nähdä.

Voisin jaaritella loputtomiin irkkutanssista, kisasysteemeistä, komissiosta ja kaikesta muustakin aiheeseen liittyvästä, mutta tiivistetään olennainen nyt vähän pienempään tilaan. Periaatteessa noin kaikkialla maailmassa, missä irkkua tanssitaan vähän kovemmalla tasolla, tähtäin ja tavoitteet ovat aina kisoissa. Kisaamista riittääkin ihan kivasti, sillä MM-kisoihin eli Oireachtas Rince na Cruinneen ei niin vaan mennä, vaan sinne valikoidutaan muiden kisojen kautta. Soolotansseissa homma aloitetaan jotakuinkin leikki-ikäisenä ja siitä eläköidytään about parikymppisenä. Kaiken sen glitterin, peruukkien, itseruskettavan, irtoripsien ja tuhansien eurojen mekkojen (joo, useimmat tanssijat ihan oikeesti näyttää todella muovisilta ja itse asiassa aika kamalilta) takana se on todella kovaa urheilua joka ennemmin tai myöhemmin hajottaa paikat. Soolotanssien lisäksi tehdään figureja, jotka on vapaamuotoisempia ja melkeinpä mihin tahansa musiikkiin tehtäviä shownumeroita, sekä edellämainittuja ceilejä, jotka ovat hyvinkin perinteisiä.

Seniorinaisia palkintokorokkeella.

Se, mitä minä teen, on melko kaukana tuosta kaikesta, vaikka samaa lajia onkin. Oli kuitenkin ehdottoman kiinnostavaa käydä tutustumassa maailmaan, joka on yhtä aikaa niin vieras ja niin läheinen. Kisoista tuli myös kiva motivaatiopiikki, joten pari päivää on mennyt kivasti huoneen kokolattiamattoa kovilla tanssikengillä raiskatessa.

Ihan normihommaa: tanssikenkien taivuttelua. Nahka tottelee.

Uuvuttavan, työpäivän mittaisen kisalauantain jälkeen syötiin yllättäen pubissa. Ah. Kuten myös sunnuntaina. Ajatuskin turvottaa. Sunnuntaiaamuna poikettiin myös Sherlock Holmes -museossa. Vinkki: menkää jonoon yhdeksältä jos haluatte sutjakkaasti sisään ovien avautuessa 9.30. Oli kiintoisa paikka, ainakin näin faninäkökulmasta!

Näytän harvinaisen idiootilta, eikä Sherlockin hattu edes mahtunut kunnolla päähän.

 

Muuten ei juurikaan ehditty näkemään Lontoota, mutta ei se mitään. Sitä on tullut nähtyä jonkin verran jo aiemmin, enkä mää sen ihmeemmin pidä koko kaupungista. Liian suuri, liian tupaten täynnä kaikkea, meluisa ja kallis. Oon luultavimmin maailman ainoa ihminen joka siitä ei diggaa, mutta väliäkös hällä. Reissu kuitenkin oli ihan 5/5, joskin kotiin oli ihana tulla. Junan ikkunasta tuulimyllyt ja tulppaanipellot olivat maailman suloisin näky ja muutaman tunnin nautin totaalisesta rakkauspuuskasta. Mun Hollanti, mun Groningen, mun Blekerslaan. Mutta nyt täytyy lopettaa tällaisesta puhuminen, koska en halua loppuiltaa kärvistellä kahden kuukauden kriisissäni. (Kahdeksan viikkoa täällä enää. Ei helvetti. En ala. Mitä mää sitten teen. Ja mikä on vielä pahempaa: Rachel, yksi mun hyvistä ystävistä täällä, lähtee kuukauden päästä. Puhuttiin Rachelin ja Benin kanssa eräänä päivänä ajan kulusta: "At least we (R ja B) live in the same country, but that bitch... Gonna miss her." Mäkin sua, Rachel. Oli siinä taas kyyneliä nieltävänä.

Jatkan piakkoin King's Daysta sekä muista Groningen-kuulumisista, stay tuned.
Pusuja,
Laura