Tää nyt jossain määrin sotii kaikkia mun blogitekstiaiheperiaatteita vastaan, mutta menkööt. On vaikeeta olla kirjoittamatta asiasta, joka on niin valtavan merkityksellinen juuri nyt.
Seriously speaking, en voinut edes uskoa, että mun supermahtavassa superkaupungissa ja superihanassa kodissa supermahtavien ihmisten keskellä voisi tulla päivä, jolloin odotan hidasta kuolemaa lattialla maaten, kyyneleet ja räät poskella nyyhkyttäen.
Se päivä kuitenkin tuli. Se päivä tuli päivä sen jälkeen, kun mun parhausystävät lähtivät takaisin Suomeen, kaksi päivää sen jälkeen kun Leo lähti. Ensimmäistä en ottanut niin raskaasti, näänhän tytöt alle kuukauden päästä uudelleen. Mutta kun viisi adrenaliinintäyteistä päivää vaihtuu suunnattomaan tyhjyyteen ja ajatuksiin, joita ehdit ajatella vasta kun kiireisenä ja iloisena pitävät ystävät ovat menneet, ollaan alamäen äärellä. Suomeksi, jälkimmäinen satuttaa niin maan perkeleesti.
Minä kyllä tiedän, että se on "until then" ja "see you later", mutta kukapa tietää että milloin se later on? Nähdäänkö me uudelleen puolen vuoden päästä? Vuoden? Kahden, kolmen, viiden? Mikään ei ole varmaa, paitsi se, että pala mun sydäntä on tällä hetkellä Meksikossa - huolimatta kaikesta vaiheilusta, epäselvyyksistä ja väärinkäsityksistä, kinaamisesta ja vittuuntumisesta.
Antaisin mitä tahansa siitä, että olisit täällä taas.
Oon loputtoman kiitollinen siitä, että tapasin sinut.
Ja mikä tärkeintä, en oikeastaan vaihtaisi päivääkään pois. En edes niitä päiviä, jolloin kirosin sinut alimpaan helvettiin ja päätin että en katsokaan suhun päin enää ikinä.
Minä olin vaikea jahkailija, sinä osasit olla rasittava, mutta siitä huolimatta: te quiero. Jossakin vaiheessa sun paita ei enää tuoksu sulta enkä enää jaksa lukea samaa kirjettä uudelleen ja uudelleen, mikä tarkoittaa sitä, että mun pitänee tulla sitten pikimmiten käymään. Hasta pronto y un beso enorme!
"The reason it hurts so much to separate is because our souls are connected." -Nicholas Sparks
