Not all those who wander...: ESN Music Night -jälkilöylyt

Pääsiäinen ja sitä edeltäneet päivät olivat melkoista tykitystä: ensin kauan odotettu, täysin valehtelematta upeasti mennyt ESN Music Night aka meidän konsertti, ja sitten Lontoon-reissu, jota toki voi kuvata samoin termein. Mennään kuitenkin kronologisessa järjestyksessä ja aloitetaan siitä konsertista.

..huh. Se oli mieletöntä. Homma hoitui pilke silmäkulmassa, ammattimaisella varmuudella - jokainen tiesi osansa ja teki parhaansa. Mulla itselläni oli kolme biisiä: Evan ja Manun Feet in The Water, jossa mun Manuna toimi Leonardo. Se kyllä jännitti, vaikka osaan kappaleen etu- ja takaperin, vaikka unissani. Näin jälkeenpäin en oikeastaan muista niistä parista minuutista mitään, muuta kuin pakahduttavan onnentunteen: minä teen rakastamaani juttua, eturivissä rakastamani ihmiset (niistä ne, jotka eivät ole lavalla) hymyilevät, pitelevät we <3 Laura -kylttejä ja hurraavat muun yleisön kanssa.

Seuraavassa biisissä, joka oli mun ja Alexian version vanhasta kunnon illan viimeistä hitaasta, Still Loving You:sta, pystyin jo rentoutumaan: paras hollantiystävä duettotoverina ja biisi, joka herättää joitakin tunteita lähes jokaisessa. Ei voi mennä pieleen, eikä mennytkään. Ansaitusti omistimme kappaleen Blekerslaanin ihmisille.

Koko konsertin (siispä myöskin minun osaltani) viimeinen biisi oli kaikkien tuntema Beatles-klassikko Hey Jude, joka toteutettiin koko sakin yhteisvoimin. Todennäköisesti se kuulosti kamalalta, mutta hauskaa oli, ja siihen oli oikein hyvä lopettaa konsertti.

Jälkeenpäin tunnelma oli epätodellisen ihana. Tuntemattomat ihmiset tarttuu kädestä ja kertoo, että lauloin kuin enkeli ja että konsertti oli parasta pitkään aikaan, ystävät kantaa olutta eteen ilmoittaen että tämä on ansaittua, olit upea, ja muusikot halailevat toisiaan hehkuttaen keikkaa. En ole minkään sortin Piaf enkä Dion, mutta kyllä minusta näemmä on viihdyttämään. Se tuntuu mielettömän hyvältä, ottaen huomioon että en ole oikein sitten lapsuusajan rajattoman itsevarmuuden jälkeen tohtinut sanoa osaavani laulaa. Tai no, voin kyllä sanoa osaavani laulaa, mutta en suin surminkaan tosissani tohdi määritellä itseäni hyväksi. En tiedä määrittelisinkö vieläkään, mutta ainakin voisin nyt ottaa sen kynttilänpätkän sieltä vakan alta ja vaikkapa osallistua enemmän tällaisiin projekteihin.

Suurin ilo oli kuitenkin työskennellä noiden ihmisten kanssa. Herranjumala mitä lahjakkuuksia ja monitaitureita, hyvänen aika mikä ryhmähenki. En malta odottaa seuravaa, kesäkuista konserttia. Siitä tulee epäilemättä hienoa myös, vaikka tiimi on vähän eri ja Leo ei ole enää paikalla (tähän kohtaan karvaita etukäteissurun kyyneleitä).

Lataisin videomateriaalia jos sellaista olisi käsillä, mutta sitä odotellessa linkkaan mun uuden lempibiisin joka löytyi konsertin settilistasta (ja oli varmasti vielä alkuperäistä parempi - kiitos Nathan ja Rosa-Lin!) sekä muutamia kuvia. Lontoosta jatkan seuraavassa postauksessa, muuten tästä tulee sietämättömän pitkä.