King's Day - kuninkaan juhla ja juhlien kuningas

Viime viikonloppuna vuoden kaikista päivistä se, jolloin on pakko juhlia. Pakko. Ihan sama onko kipeenä/tenttiviikko/vitutus/käsi paketissa/muu vaihtoehtoinen hidastava syy - King's dayn juhlimatta jättäminen lienee verrattavissa maanpetokseen. Tämähän oli ensimmäinen King's day piiiitkään aikaan, koska Hollantia ovat hallinneet kuningattaret herraties kuinka kauan. Viime vuonna kuningatar Beatrix päätti luopua kruunusta poikansa hyväksi. Juhlan nimi vaihtui, mutta sisältö säilyi samana.

[Ai mikä King's day? Juhlapäivä kuninkaan (ja luultavimmin koko kuninkaallisen perheen) kunniaksi. Kuten järkeen käy, päivä ajoittuu kuninkaan syntymäpäivälle. Tosin Willemin synttärit oli sunnuntaina 27.4., joten päivää oli fiksattu yhdellä taaksepäin: varsinainen King's day oli lauantai 26.4. Edeltävä yö oli loogisesti King's night, eli startti koko viikonlopun bailaamiselle.]

Noooo, koska keskimäärin olen varsin kiltisti enkä oikeestaan juurikaan krebaa - satunnaisia iltakaljoja ei biletykseksi voi laskea, ja jos kerran kuussa käy viihteellä, se on vähän kuin ei kävis ollenkaan - olin ihan intopinkeenä kyllä messissä. Valmistelut aloitettiin hyvissä ajoin: jelloshotteja jääkaappiin ja nallekarkkeja likoomaan vodkaliemeen, oranssia vappuväriä tukka täyteen ja kaljat kylmään.

Vaan mitenpä kävi mummo-Eskelisen kahden päivän pämppäyksen? Perjantai-ilta oli eeppinen, mistä kertoo se, että osa tapahtumista on hämärän peitossa. Hauskaa kuitenkin oli, siitä meen takuuseen. Ensin aloiteltiin tuttuun tapaan kotona, mutta ilta jatkui Grote Marktilla eli keskustorilla, jossa oli jäätävästi väkeä ja ilmaiskonsertti.
No, lauantai olikin sitten ihan totaalisen väsynyt päivä, mutta yleisön pyynnöstä ja ryhmäpaineen takia ajattelin kuitenkin yrittää. Lähdettiin ESN:n presidentin (joka myöskin johtaa ESN-muusikkoryhmää) Miken bileisiin, jotka olivat kadulla, kanaalin varrella. Oli hauskaa nähdä tuttuja Blekerslaanin ulkopuolelta, tutustua uusiin ihmisiin ja jälleen kerran tälläytyä (tällä kertaa olin Hollannin lippu: punaista huulipunaa ja korvikset sekä punainen huivi, valkoinen yläosa ja siniset housut), mutta kun sade alkoi enkä enää jaksanut juoda viiniä, päätin suosiolla suunnata kotiin unille kahdeksan maissa - siinä vaiheessa oltiin oltu kaupungilla jo tuntikausia. Käveltiin sateessa ja laskuhumalassa Anan kanssa kotiin, ja kumpikin tahollaan nukahti tunnin sisään ja veti kevyet kahdentoista tunnin unoset.

Sunnuntaina talo heräili vasta alkuiltapäivästä, tosin itsehän olin reippaana tyttönä (lue: hieman ahdistuneena kouluhommista) kipitellyt kirjastolle jo yhdentoista maissa. Hollantilainen tehokkuus yllätti: vaikka viikonlopun aikana keskusta oli aivan jumalattoman saastainen, sunnuntaiaamuna missään ei näkynyt yhden yhtä roskaa. Blekerslaan sen sijaan... no, suoraan sanottuna näytti siltä, kuin kaikki keskustan roskat olisivat päätyneet sinne. Perussettiä.

Että sellanen viikonloppu oli se. Nyt pari päivää oon painanut duunia perse hiessä (nää muovituolit...) jotta voisin viikonloppuna viettää huoletonta laatuaikaa Big Maman ja Big Daddyn kanssa. Oon epätavallisen innoissani äitin ja iskän näkemisestä. En malta oottaa, onhan niitä toki ollut välillä vähän ikävä. Saa nähdä mitä keksitään ja mihin päädytään - kuvasatoa ja juttua tulee varmasti myöhemmin. Sillä välin saatte ihastella otoksia edelliseltä viikonlopulta. (Äiti, jos luet tätä, niin en juonut yksin tuota Salmiakkia.)
 

Bernardo, Viole, John, Maria, Lyna, Ben, Ken ja Rachel

Viole, Lyna, Rachel ja Maria

Ihanista ihanin Rachel

 

Minä, Leo, Maria, Lyna, Mike ja en-muista-nimeä

Mahtavista mahtavin Sarah

No se perhe.

Pääsiäinen Lontoossa

Nonni. Sitä Londonderia, vähän myöhässä mutta kuitenkin.

ESN-ilottelujen jälkeisenä aamuna heräsin kukonlaulun aikaan ehtiäkseni Schipolin-junaan. Meinasi heti ensimmäisenä kentällä vähän jännittää, kun mun lentoa ei jostakin syystä näkynyt lähtevien listalla. "Onks tää ees oikee päivä? Varasinko varmasti lennot Lontooseen? APUA!" No, apu löytyi infotiskiltä ja pääsinkin sitten kivasti vaeltamaan kilometrejä jumalanhylkäämään kolkkaan, syrjäisimmälle lähtöportille ikinä. Halpalentoyhtiöt...

Matka itsessään oli ihan jees ja parissa tunnissa olin jo hotellilla. (AMS-LGW on vajaan tunnin lento. Hassua, kun on suomalaisena tottunut niin tolkuttoman pitkiin lentomatkoihin. Me ollaan kaukana kaikesta!) Majoituttiin Earl's Courtilla, Manor Hotelissa joka oli ihan miellyttävä ja hintaansa nähden kiva hotelli lähellä metroasemaa.

Ensimmäinen, matkustusväsynyt ilta pyhitettiin syömiselle. Mitäpä muutakaan kuin pubiruokaa. <3 Hyvässä ähkyssä vyöryttiin vielä Kensington Gardensille ja siitä mutkan kautta hotellille pötköttään ja keräilemään voimia seuraavaa päivää varten.

Törmättiin myös tähän kauhistukseen. Niin jäikö vielä jollekin epäselväksi että minkäs sortin pubi tämä oli?

Shepherd's piehän se siinä mötköttää. Katja lähti keposella linjalla: salaattia (krhm, kanalla ja pekonilla.)

 

Lauantai ja sunnuntai varattiin kisakatsomopäiviksi. Matkan varsinainen ideahan siis oli lähteä tsekkaamaan irkkutanssin MM-kisat, jotka kestivät koko pääsiäisviikon. Aikuiset kisasivat viikonloppuna, ja se nyt oli etupäässä kiinnostavinta, vaikka onhan natiaisiakin ihan veikee katsoa. Sunnuntaina ohjelmassa oli vielä tosifanitusta, sillä ceilikisassa (eli siinä, missä tanssitaan ryhmässä perinteisiä tansseja) oli kaksi suomalaistiimiä. Menestystä ei valitettavasti tullut, mutta hienoa yhtä kaikki! Yhtään soolotanssijaa ei Suomesta ollut tänä vuonna. Kansainvälisiä tanssituttuja oli myös mukava nähdä.

Voisin jaaritella loputtomiin irkkutanssista, kisasysteemeistä, komissiosta ja kaikesta muustakin aiheeseen liittyvästä, mutta tiivistetään olennainen nyt vähän pienempään tilaan. Periaatteessa noin kaikkialla maailmassa, missä irkkua tanssitaan vähän kovemmalla tasolla, tähtäin ja tavoitteet ovat aina kisoissa. Kisaamista riittääkin ihan kivasti, sillä MM-kisoihin eli Oireachtas Rince na Cruinneen ei niin vaan mennä, vaan sinne valikoidutaan muiden kisojen kautta. Soolotansseissa homma aloitetaan jotakuinkin leikki-ikäisenä ja siitä eläköidytään about parikymppisenä. Kaiken sen glitterin, peruukkien, itseruskettavan, irtoripsien ja tuhansien eurojen mekkojen (joo, useimmat tanssijat ihan oikeesti näyttää todella muovisilta ja itse asiassa aika kamalilta) takana se on todella kovaa urheilua joka ennemmin tai myöhemmin hajottaa paikat. Soolotanssien lisäksi tehdään figureja, jotka on vapaamuotoisempia ja melkeinpä mihin tahansa musiikkiin tehtäviä shownumeroita, sekä edellämainittuja ceilejä, jotka ovat hyvinkin perinteisiä.

Seniorinaisia palkintokorokkeella.

Se, mitä minä teen, on melko kaukana tuosta kaikesta, vaikka samaa lajia onkin. Oli kuitenkin ehdottoman kiinnostavaa käydä tutustumassa maailmaan, joka on yhtä aikaa niin vieras ja niin läheinen. Kisoista tuli myös kiva motivaatiopiikki, joten pari päivää on mennyt kivasti huoneen kokolattiamattoa kovilla tanssikengillä raiskatessa.

Ihan normihommaa: tanssikenkien taivuttelua. Nahka tottelee.

Uuvuttavan, työpäivän mittaisen kisalauantain jälkeen syötiin yllättäen pubissa. Ah. Kuten myös sunnuntaina. Ajatuskin turvottaa. Sunnuntaiaamuna poikettiin myös Sherlock Holmes -museossa. Vinkki: menkää jonoon yhdeksältä jos haluatte sutjakkaasti sisään ovien avautuessa 9.30. Oli kiintoisa paikka, ainakin näin faninäkökulmasta!

Näytän harvinaisen idiootilta, eikä Sherlockin hattu edes mahtunut kunnolla päähän.

 

Muuten ei juurikaan ehditty näkemään Lontoota, mutta ei se mitään. Sitä on tullut nähtyä jonkin verran jo aiemmin, enkä mää sen ihmeemmin pidä koko kaupungista. Liian suuri, liian tupaten täynnä kaikkea, meluisa ja kallis. Oon luultavimmin maailman ainoa ihminen joka siitä ei diggaa, mutta väliäkös hällä. Reissu kuitenkin oli ihan 5/5, joskin kotiin oli ihana tulla. Junan ikkunasta tuulimyllyt ja tulppaanipellot olivat maailman suloisin näky ja muutaman tunnin nautin totaalisesta rakkauspuuskasta. Mun Hollanti, mun Groningen, mun Blekerslaan. Mutta nyt täytyy lopettaa tällaisesta puhuminen, koska en halua loppuiltaa kärvistellä kahden kuukauden kriisissäni. (Kahdeksan viikkoa täällä enää. Ei helvetti. En ala. Mitä mää sitten teen. Ja mikä on vielä pahempaa: Rachel, yksi mun hyvistä ystävistä täällä, lähtee kuukauden päästä. Puhuttiin Rachelin ja Benin kanssa eräänä päivänä ajan kulusta: "At least we (R ja B) live in the same country, but that bitch... Gonna miss her." Mäkin sua, Rachel. Oli siinä taas kyyneliä nieltävänä.

Jatkan piakkoin King's Daysta sekä muista Groningen-kuulumisista, stay tuned.
Pusuja,
Laura

ESN Music Night -jälkilöylyt

Pääsiäinen ja sitä edeltäneet päivät olivat melkoista tykitystä: ensin kauan odotettu, täysin valehtelematta upeasti mennyt ESN Music Night aka meidän konsertti, ja sitten Lontoon-reissu, jota toki voi kuvata samoin termein. Mennään kuitenkin kronologisessa järjestyksessä ja aloitetaan siitä konsertista.

..huh. Se oli mieletöntä. Homma hoitui pilke silmäkulmassa, ammattimaisella varmuudella - jokainen tiesi osansa ja teki parhaansa. Mulla itselläni oli kolme biisiä: Evan ja Manun Feet in The Water, jossa mun Manuna toimi Leonardo. Se kyllä jännitti, vaikka osaan kappaleen etu- ja takaperin, vaikka unissani. Näin jälkeenpäin en oikeastaan muista niistä parista minuutista mitään, muuta kuin pakahduttavan onnentunteen: minä teen rakastamaani juttua, eturivissä rakastamani ihmiset (niistä ne, jotka eivät ole lavalla) hymyilevät, pitelevät we <3 Laura -kylttejä ja hurraavat muun yleisön kanssa.

Seuraavassa biisissä, joka oli mun ja Alexian version vanhasta kunnon illan viimeistä hitaasta, Still Loving You:sta, pystyin jo rentoutumaan: paras hollantiystävä duettotoverina ja biisi, joka herättää joitakin tunteita lähes jokaisessa. Ei voi mennä pieleen, eikä mennytkään. Ansaitusti omistimme kappaleen Blekerslaanin ihmisille.

Koko konsertin (siispä myöskin minun osaltani) viimeinen biisi oli kaikkien tuntema Beatles-klassikko Hey Jude, joka toteutettiin koko sakin yhteisvoimin. Todennäköisesti se kuulosti kamalalta, mutta hauskaa oli, ja siihen oli oikein hyvä lopettaa konsertti.

Jälkeenpäin tunnelma oli epätodellisen ihana. Tuntemattomat ihmiset tarttuu kädestä ja kertoo, että lauloin kuin enkeli ja että konsertti oli parasta pitkään aikaan, ystävät kantaa olutta eteen ilmoittaen että tämä on ansaittua, olit upea, ja muusikot halailevat toisiaan hehkuttaen keikkaa. En ole minkään sortin Piaf enkä Dion, mutta kyllä minusta näemmä on viihdyttämään. Se tuntuu mielettömän hyvältä, ottaen huomioon että en ole oikein sitten lapsuusajan rajattoman itsevarmuuden jälkeen tohtinut sanoa osaavani laulaa. Tai no, voin kyllä sanoa osaavani laulaa, mutta en suin surminkaan tosissani tohdi määritellä itseäni hyväksi. En tiedä määrittelisinkö vieläkään, mutta ainakin voisin nyt ottaa sen kynttilänpätkän sieltä vakan alta ja vaikkapa osallistua enemmän tällaisiin projekteihin.

Suurin ilo oli kuitenkin työskennellä noiden ihmisten kanssa. Herranjumala mitä lahjakkuuksia ja monitaitureita, hyvänen aika mikä ryhmähenki. En malta odottaa seuravaa, kesäkuista konserttia. Siitä tulee epäilemättä hienoa myös, vaikka tiimi on vähän eri ja Leo ei ole enää paikalla (tähän kohtaan karvaita etukäteissurun kyyneleitä).

Lataisin videomateriaalia jos sellaista olisi käsillä, mutta sitä odotellessa linkkaan mun uuden lempibiisin joka löytyi konsertin settilistasta (ja oli varmasti vielä alkuperäistä parempi - kiitos Nathan ja Rosa-Lin!) sekä muutamia kuvia. Lontoosta jatkan seuraavassa postauksessa, muuten tästä tulee sietämättömän pitkä.

Silmät kiinni = enemmän tunnetta. Näemmä.

Serious Laura is serious.

Tää tyttö on tähti. Alexia ja Bring Me to Life!

...jaaa EiKaulaa93 tässä esittää teille vähän Scorpionsia.

Parhautta.

Blekerslaan Family (ne, jotka olivat paikalla).

Ja se biisi. Tää on oikeesti paras ikinä.

You only Groningen once!

eli YOGO. Otsikon lausahdusta viljellään täällä runsaasti. Se toimii selityksenä, selvennyksenä ja hyvänä syynä noin kaikelle, mitä täällä tapahtuu.

Viimeiset puolitoista viikkoa on mennyt yogo-meiningillä rentoillen (tämäkin nipo on vähän hellittänyt otettaan) ja käytännössä lomaillen, koska tenttiviikko on takanapäin ja luennot alkavat vasta keskiviikkona. Siispä sain ihanista ihanimman vieraan (joka toivottavasti rakastui Groningeniin niin paljon, että hakee tänne vaihtoon sitten KUN pääsee opiskelemaan puheviestintää) ja viisi päivää menikin siinä sitten totaalisesti siivillä. Halpa vinetto maistui, jalat käveltiin rakoille ja käytiinhän me ihan humpallakin. Minä. Baarissa. Aamuviiteen. Voi hyvä luoja, en uskonut että sellaista vielä vanhoilla (...) päivilläni tekisin.

Sunnuntaina saattelin Peean Bremenin-bussiin ja kävin verestämässä tanssitaitojani pitkästä aikaa irkkutunnilla, jossa tällä kertaa tarjoiltiin kakkua! Rakastan koko sydämestäni tanssitunteja täällä: tee on valmiina kun tunnille tullaan ja tunti aloitetaan leppoisalla kuulumistenvaihdolla ja teenjuonnilla. Usein joku on tuonut keksejä, suklaata tai jotakin vastaavaa, mikä ei allekirjoittanutta varsinaisesti haittaa... irkusta puheenollen: kolme päivää ja tää tyttö matkaa Londonderiin! Siellä oottaa irkkutanssin maailmanmestaruuskisat ja ihana Katja, ai onnea!

Ennen sitä, torstaina, valloitetaan stage maailman parhaalla ESN-muusikkoporukalla. Tänään oli suuret ja mahtavat kenraalit ja vaikka itse sanonkin, hitto vie me ollaan hyviä. Yksikään veto ei ole huono, joskin luonnollisesti osa nyt on vähän hiotumpia kuin toiset. Toivottavasti saan teille, armaat toverit siellä kaukana, jotakin videomateriaalia showsta! Kun yksi keikka on ohitse, voi alkaa hyvillä mielin suunnittelemaan toista: kesäkuussa on lavanvalloitus osa kaksi. Siellä ajateltiin Alexian kanssa yllättää yleisö hilpeästi ja esittää kipale, jossa minä pääsen laulamaan ranskaksi ja Alexia suomeksi. Siitä ei voi tulla kuin hauskaa.

Huomista kouluhommien aloitusta juhlistettiin tänään beerpongilla kantakapakassa. Muutaman onnistuneen erän jälkeen myös salsa kulki oikein hyvin, olen salsaguruni mukaan saavuttanut tason kaksi. Juhuu!

Letulla Peean kanssa. Taustalla Jsuz siunaa ruoan.

Taitavin Leo ja superihana Morgan reenaa.

Mun ranskis. Ei oikein sanat edes riitä. Sydän.

Kippoa, palloa ja kaljaa.

...Steven tositoimissa: Heineken löytää tiensä mukiin.

Että sellaista. Kyllä tänne pieniä ja isompia vastoinkäymisiäkin kuuluu, mutta mitäpä niistä jauhamaan. Pääosin elämä on kuitenkin aika mukavaa. Oonhan sentään toteuttamassa unelmiani, unelmieni kaupungissa, mielettömien ihmisten keskellä. Ei voi valittaa. Ei, vaikka sataa ja tuulee.

Lämmöllä,
Laura

Harmaa taivas, hilpeä mieli

Pieniä, isoja iloja:
- läpimennyt tentti ja hyvä essee eli opintopisteitä, jipii!
- koticrêperie kera Alexian ja Miguelin
- aamulenkki, uudet reitit ja hetkittäinen kaatosade
- Game of Thronesin neloskauden avausjakso Blekerslaanin faniyhteisön kanssa (jossa kukaan ei katso kummasti vaikka avausmusiikin aikana hyräilenkin vähän liian kovaan ääneen TAA-DAA TADADAA DAA TADADAAAAA)
- kolmen tunnin Skypesessiot parhauskavereiden kanssa
- lähestyvä konsertti
- lähestyvä Lontoon-matka
- Big Mama & Big Daddy saapuvat kolmen viikon päästä
- ...ja ennen sitä on vielä King's Day eli hurjista hurjimmat kinkerit!
- superliimalla korjattu pressopannu

Ja viimeisenä, vaan ei suinkaan vähäisimpänä:
Huipuista huipuin Peea tulee tänään! Tänne! Minun tykö! Oivoi! Ihanaa!

Sitä ennen aion nauttia joutilaisuudesta, meikata hitaasti, keittää toiset kahvit ja siitä kipaista uudessa mekossani keskustaan, onhan tänään sentään toripäivä! Tällaisena sadepäivänä agendaan sopii myöskin erinomaisesti kahvitreffit Leon kanssa sekä suosikkikotityöni pyykinpesu. Mikä ihana arki.

Tracy salakuuntelee. Naughty girl!

Mää niin tykkään tosta, vaikka ranskalaiseksi sen letunheittotaidot ovatkin kyseenalaiset.

Aamulenkki ja mun kaunis, kaunis kotikaupunkini.

Ps. Mulla on jäljellä enää 74 Groningen-päivää. Hirvittää. Apua. Mihin ne loput on menneet, vastahan mää eilen lähdin Suomesta, eikö niin? Onks pakko mennä kotiin jos ei haluu?

Armain terveisin,
Laura

Ihanankamala Krakova - keskitysleiriltä suolakaivoksille

Viime perjantaina otimme suunnan kohti Krakovaa ystäväni Millan kanssa. Ryanair lentää vaikka minne Eindhovenista, joka on pienehkö mutta vilkasliikenteinen kaupunki Hollannin eteläosassa. Pieni viikonloppureissu tuli ihan todella tarpeeseen kaiken tenttistressin keskellä, ja vaikka nyt itkuahistaa kurssit ja tenteistä suoriutuminen, ei kuitenkaan kaduta, ei sitten yhtään.

Krakovassa vietimme siis kolme yötä, jotka sujuivat leppoisasti sohvasurffaten Wieliczkassa, joka oikeastaan on pieni kaupunki Krakovan kyljessä, eikä varsinaisesti siis osa Krakovaa. Se osoittautui mitä mainioimmaksi paikaksi punkata, sillä samaisessa kaupungissa, parinkymmenen minuutin kävelymatkan päässä majapaikasta sijaitsee Unescon maailmanperintökohdeluettelostakin löytyvät suolakaivokset.

Koska Krakovan keskustan ja Wieliczkan väliä ajelee bussilla reilu puoli tuntia, päätimme käyttää tulopäivämme perjantain vanhassakaupungissa pyörien ja suunnata majapaikkaan vasta illalla. Ehdottoman hyvä idea oli kiivetä kukkulalle, jossa sijaitsee Wavel Castle, muinainen kuninkaanlinna. Allaolevat kuvat on niiltä huudeilta. Itse linna oli mystinen kokoelma muureja, linnoja ja muita rakennuksia, kuten kappeli. Niistä oli haastavampaa saada edustavaa kuvaa, joten saatte tyytyä otoksiin, joista onneksi näkyy kuinka uskomattoman kaunis ilta se oli. Kirkkaan oranssi aurinko ja vaaleanpunainen taivas, oh mon dieu.

Lauantaina heräsimme jumalattoman aikaisin, jotta olisimme nohevina bussissa Auschwitziin ennen kahdeksaa. Mukaan saimme Agan, Krakovassa opintojaan viimeistelevän puolalaisihanuuden, joka asui Blekerslaanilla viime lukukauden. Ilman Agaa reissu olisi ollut todellinen hasardi, koska vanhemmalta puolalaisväestöltä ei ihan tuo englanti luonnistu. Kommunikaatio-ongelmat olisi toki myös voinut välttää hommaamalla liput valmismatkalle (sellaisia saa ihan jokaisesta turisti-infosta) mutta halusimme säästää rahaa ja varmistaa sen, että varmasti saamme viettää kohteessa niin paljon aikaa kuin haluamme.

Se olikin oikeasti hyvä päätös. Auschwitz-Birkenau on nimittäin surullisen suuri laitos. Kaiken kaikkiaan vietimme siellä viitisen tuntia, osan Auschwitz ykkösessä, joka on nykyisin valtaisa museo, ja osan Auschwitz kakkosessa, joka siis on tutummin Auschwitz-Birkenau - se paikka, jonka todennäköisimmin näet holokaustileffoissa.

Haluaisin sanoa jotakin järkevää kyseisestä keskitysleiristä, mutta kun on nähnyt tehtaan, joka suunniteltiin ihmisten tappamiseen ja joka myös funktionsa täytti: yhteensä leirillä kuoli yli miljoona ihmistä. Tarkkaa määrää on mahdotonta sanoa, sillä natsit tuhosivat todistusaineistoja. Yhtään liioittelematta voi kuitenkin sanoa, että kun näkee ne sadat matkalaukut, vauvanvaatteet, silmälasit ja kengät, pimeät sellit ja polttouunit, piikkilanka-aidat ja laverit sekä tuhansia kiloja ihmishiusta, josta oli tarkoitus tehdä kangasta, sydäntä särkee ja silmiä kirveltää kyyneleet. Siinä sitä ollaan oikeasti isojen kysymysten äärellä - kuinka tällaista on koskaan voinut tapahtua?

Jos teillä on mahdollisuus, menkää ja nähkää se itse. Hauska reissu se ei ole, kaukana siitä, mutta en usko että juuri mikään voisi olla pysäyttävämpää.

Sunnuntai meni hilpeämmissä merkeissä Wieliczkan suolakaivoksilla. Kyseiset kaivokset olivat toiminnassa vuoteen 2007 asti, eli yhtäjaksoisesti jotakuinkin 700 vuotta. Kaivoskäytäviä on yli kolmensadan kilometrin verran ja syvyyttä löytyy yli 300 metriä, joskin vierailijat päästetään vain 135 metrin syvyyteen. Paikka on jo itsessään uskomaton, varsinkin kun ajattelee, kuinka jotkut ovat sen pikku kätösin 1300-luvulla rakentaneet, mutta vielä upeamman siitä tekee kaikki muu mitä sinne on keksitty rakentaa - tekojärviä, kappeleita ja paljon muuta. Upeita patsaita, kattokruunuja ja monumentteja, jotka ovat kaikki itse asiassa suolaa.

Opastettu kierros vie muutaman tunnin ja 60 zlotia, joka on viitisentoista euroa. On muuten sen arvoista. Valokuvaus on sallittu lisämaksusta, joten saatte tyytyä mun heikkolaatuisempiin, puhelimella otettuihin salakuviin. Tässä vähän suolaista ex-Paavia ja hurjanhienoa sisänäkymää.

via apetcher.files.wordpress.com/2010/03/salt-mines-01.jpg

Kun oltiin muutaman tunnin ajan seikkailtu maan povessa, oli ihanaa palata takaisin aurinkoon ja kahteenkymmeneenkahteen lämpöasteeseen. Loppupäivä meni kierrellessä juutalaiskorttelissa, joka on tällaiselle puolihipsterinrentulle nähtävyys itsessään - katutaidetta joka lähtöön, pieniä kuppiloita, kasvisruokaa, syrjäisiä puistoalueita ja urbaania meininkiä. Auringon laskiessa kirmattiin vielä oluelle ja nyt, hyvät ystävät, seuraa vinkki: jos päädytte puolaan, kokeilkaa verigreippiolutta. Yleensähän nuo tuollaiset höpöhöpökaljat on jonkinsorttisia radlereita, eikä haettu maku oo lähelläkään sitruunaa/limeä/vadelmaa/mitämilloinkin, mutta multa meinasi vierähtää spontaani kyynel ihan siitä syystä, että en ehkä koskaan eläessäni oo maistanut mitään niin hyvää.

"Wait, my hair isn't ready!"

Loistava ravintola josta (yllättäen) sai LOISTAVAA hummusta.

 Vielä loppuun muutama yleisvinkki ja kehu Krakovalle: suomalaiset pankkikortit käy kaikkialla, hostellit (luultavasti hotellitkin) on todella halpoja ja bussiliput voi ostaa bussista, eikä julkisessa liikenteessä ole valittamista. Mihin kuitenkin kannattaa varautua, on tietynlainen töykeys. Paikalliset asiakaspalvelijat eivät välttämättä ole minkäänsorttisia naantalinaurinkoja tai hangonkeksejä, vaan vastauksia ja palvelua tulee tiuskien, ilman tervehdyksiä tai mitään muutakaan pehmentelyä ja kohteliaisuutta. Muutamassa päivässä moiseen ehti tottua jo sen verran, että kotimatkalla kahvia ostaessa mietin, onko mulla ruokaa suupielessä tms kun kassatäti niin kivasti hymyili.

Loppuun vielä kuva-arvoitus: mitä näette kuvassa? Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sille, joka näkee tässä sipulihattupäisen sammakon.

Pus,
Laura

Sylillinen opintoangstia

Tänään mulla oli ensimmäisen jakson viimeiset kokeet. Kaksi tenttiä samana päivänä, oh yeees. Mietin tuossa aiemmin, että mitä haluan tehdä sitten kun niistä on selvitty, ja näin mukavasti flunssaisena tulin siihen tulokseen että haluan maata sängyllä ja naputtaa blogia. Pitäkää bileenne. Toistaiseksi.

Tällä tekstillä on funktionsa myös mun vitutuksen purkajana ja päänselvittelynä, koska mua ahdistaa ja stressaa ja aion täällä kivasti siitä avautua. Asiahan on nimittäin niin, että mulla on nyt tähän mennessä ollut kolme tenttiä, joista yhdestä olen saanut tuloksen - ei mennyt läpi. Toinen on siinä ja siinä, kolmas jos menee läpi niin opettajan arvostelukyvyssä on jotakin vikaa. Ja ei, tämä ei ole nyt sellaista kympin tytön ininää joka kuitenkin päättyy siihen, että arvosana on kiitettävä. Sen sijaan mulla on oikeasti hyvin pettynyt ja petetty olo - eihän vaihto-opiskelun pitänyt olla tällaista? Vaihdossahan kuuluu ottaa chillisti ja bilettää, right?

No, oonko bilettänyt? Enpä juurikaan. Oonko opiskellut? Ihan helvetisti enemmän kuin Suomessa ikinä. Mun opinnot kotona menee keskimäärin näin: käyn luennoilla (yleensä aina mutta en juuri stressaa jos välillä jää välistä) vilkaisen diat, luen puolet tenttikirjasta, menen ja tentin ja nelonen napsahtaa. Mun opinnot täällä menee sitä vastoin näin: istun joka ikisellä luennolla, osallistun kaikkiin seminaaritapaamisiin, teen muistiinpanoja, kahlaan dioja läpi, luen artikkelit, alleviivaan, luen uudelleen, luen muistiinpanot, ryhmäopiskelen, googlaan, seison vittu päälläni ja tanssin sadetansseja jotta ymmärtäisin jotakin. Mikä on lopputulos? Evotan, epäonnistun, failaan - you name it, I do it. Joko mun taktiikoissa on vikaa, luen siltikin liian vähän tai oon vaan yksinkertaisesti yksinkertainen.

Olipa syy mikä hyvänsä, se on todella turhauttavaa. Okei, osan tenteistä voin uusia, mutta se nyt ei varsinaisesti oo mikään unelmahomma, koska mulla on myös toinen jakso tentteineen tuloillaan.
Okei, tiedän että voisin varmasti tehdä vielä paljon enemmän töitä. Tuntuu vaan niin julmalta pudotukselta tulla kotisysteemistä yliopistoon, jossa arvosteluasteikko on periaatteessa nollasta kymmeneen ja läpi pääsee mahdollisesti 5,5:n arvosanalla. Makustelkaapa sitä. Siinä on oikeesti aika todella suuri ero verrattuna asteikkoon, joka on nollasta viiteen ja jossa ykkönen on jo hyväksytty.

Mulla oli myös lapsellinen usko siitä, että epäilyksistäni huolimatta olennaista täällä olisi ymmärtää kokonaisuuksia. Hah hah, just niin joo. Nippelitieto on todellakin tarpeen. VMP.

 No, nyt kuitenkin tämä jakso on hoidettu, ja uusinnassa nähään sitten kesäkuun puolella. Saanpahan sentään elämäni takaisin edes hetkeksi ja pääsen pitkästä aikaa tekemään jotakin muutakin kuin istumista ja lukemista. Ehkä tämä tästä. Inhale, exhale. Kyllä se siitä. Phuuh.

Hasta luego, amigos!
- L