Jäähyväiskiertue, paniikkisähköpostit ja 18,5 kiloa - viimeinen viikko pähkinänkuoressa

Ihan kohta. Ihan oikeasti ihan kohta. Ylihuomenna tähän aikaan istun luultavasti jo koneessa, kone luultavimmin ajelee jo ympyrää kiitoradalla, minä mitä todennäköisimmin pidätän itkua jossa on puolet pakokauhua ja puolet suunnatonta iloa.

Olisipa tässä kaikki, mutta kun ei ole. Ei todellakaan.

Pakkaaminen on tuskallista mutta tavallaan aika ihanaa. Jännästi sitä ihan oikeasti huomaa mikä on tarpeellista ja mikä ei, kun yrittää pakata puolen vuoden tavarat kahteenkymmeneenkolmeen kiloon.
Asiasta viidenteen. On vaikeaa olla olematta mielettömän kiitollinen siitä, miten etuoikeutettu minä olen. Loppupeleissä aika pieni prosentuaalinen osuus ihmisistä on niitä, jotka voivat opiskella mielin määrin haluamiansa juttuja, saada siitä hyvästä rahaa valtiolta ja vielä näiden samojen avustusten turvin lähteä näkemään maailmaa ja sivistää itseään vähän lisää. Ja kaikki tämä niin vaivatta. Helposti.

On myöskin vaikeaa olla tuntematta pientä, joskin varmaan semisti epärationaalista pelkoa ja ahdistusta kaikesta. Miten mää selviän mitä mää teen mitä mää syön entä jos sitä entä jos tätä entä jos. Näitä fiiliksiä totta kai lisää se ikävä, joka kalvaa, kun hyvästelee hetkeksi kaksi perhettään eli perheperheen ja mielettömät ystävät. (Koska tiedän, että luette tätä kuitenkin, haluan vain sanoa että <3.) Kuluneella viikolla olen nähnyt suurinta osaa parhausihmisistä ja se on ollut totta kai ihanaa. Tänään ilonpito jatkuu Viimeisellä Ehtoollisella eli täydellisellä kolmen ruokalajin Suomi-aterialla perheen kesken, huomenna on rakkaan ystävän tuparit. Oi autuutta.

No niin tuota sitten niin. Seuraavat postailut tulevat sitten vieraalta maalta.
Palaamisiin!