...en ikinä kyllästy Pasila-vitseihin.
Pahoitteluni hiljaiselosta, tässähän voisi jo melkein luulla allekirjoittaneen jääneen sille tielleen tai paenneen todellisuutta johonkin muuhun kuin Finskin koneeseen Schipholilta.
Tulin minä kuitenkin kotiin. Valmistautuneena riipivään ikävään ja polttavaan tuskaan, mateleviin viikkoihin ja jatkuvaan kaukokaipuuseen. Junamatkan rakkaasta Groningenista ankeanharmaaseen Amsterdamiin itkin, koneessa pulskan suomisedän ja ahdistuneen aasialaisen välissä itkin, ja sitten - niin. Sitten en itkenytkään. Rättiväsyneenä poimin täyteenahdetut laukkuni ja suuntasin tuloaulaan, jossa silminnähden ilahtuneet äiti ja iskä vastaanottivat tyttärensä.
Helsinki oli viileä, auto oli uusi ja vieras, mutta jotakin tuttuakin tutumpaa kaikessa oli: yhtäkkiä ymmärsin kaiken sanotun ja lukemani, äiti kertoili sukulaisista ja iskä puhui suunnistuksesta. Sivuilla aukeni peltoa ja tummanvihreää kuusimetsää, välissä pilkotti järvi jos toinenkin. Minä olin, ja minä olen kotona.
Laukaassa halasin kissaa tuntitolkulla ja kävelin paljain jaloin puutarhassa. Söin uusia perunoita ja join kuohuviiniä. Laitoin ystäville Hollantiin viestit turvallisesta kotiinpaluusta. Tuntui hyvältä.
Totta kai olo on ollut monella tapaa haikea ja joskus tunnen yksinäisyyttä. Viidenkymmenen kämppiksen keskeltä suureen omakotitaloon jota asuttavat vanhempani ja kissa, ja sittemmin omaan yksiöön - siinä on pientä eroa, kuten arvata saattaa. Usein toivon, että ystäväni ympäri maailmaa voisivat olla täällä ja nähdä mitä minä näen, elää todeksi kaikki kertomukseni. Sen lisäksi haluaisin itse olla kokemassa Charlestonin kesän ja Toulousen liepeillä kohoavat Pyreneet, olla makaamassa Meksikon hiekkarannoilla tai eksymässä Latviassa.
Mutta kaikki ajallaan ja aika aikaansa kutakin. Juuri nyt, juuri tässä on hyvä.
Talvella toivottavasti edes yksi reunion toteutuisi, ensi kesänä toivottavasti toinen. Siinä välissä on aikaa kokea ja nähdä täällä, tikistää se kandi ja juhlia sitä Kreikassa, elää elämääni täällä.
Groningenin viisi kuukautta olivat elämäni parasta aikaa, aivan ehdottomasti. Mutta suurin mahdollinen virhe olisi jättää kaikki siihen, velloa menneessä ja unohtaa, ettei yhden ajanjakson loppuminen ole kaiken loppu.
Kiitos ja aamen.
Seuraavaksi postailen viimeisiä päiviä kuvina, sekä jonkinlaista kattavaa sepustusta siitä, mitä vaihto oikeastaan teki minulle.
With love,
Laura
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti